tekstipohja

	VAAKUNAN SUUNNITTELUOHJEITA
	Vaakunan (sekä standaarin, viirin, lipun tms.) suunnittelussa on eri vaiheita, jotka tosin eivät ole tarkkarajaisia, mutta sopivat ohjeiston jaotteluun. Ne ovat 1. Aiheen valinta 2. Aiheen muuntaminen heraldisiksi tunnuksiksi 3. Tunnusten sijoittaminen kilvelle 4. Vaakunaselityksen laadinta
	1 Aiheen valinta Vaakunan aiheella tarkoitetaan tässä seikkoja, joita vaakunan halutaan ilmentävän ja jotka heraldisoituina muodostavan vaakunatunnuksen. Tavallisimmin ne liittyvät jollakin tavalla vaakunan edustamaan sukuun tahi yksilöön.
	Yleisimmät aiheet ovat a) vaakunan haltijan sukunimi b) suvun historiaan olennaisesti liittyvä tapahtuma c) suvun kantaisän tai suvussa muutoin yleinen ammatti d) vaakunaa hankkivan yksilön oma ammatti e) jokin maantieteellinen seikka, esim. suvun alkukoti f) jokin muu sukuun merkittävästi ja selvästi liittyvä aihe g) mikä hyvänsä heraldinen tunnus, johon mielistytään
	Sukunimeen turvautuminen eli ns. puhuva vaakuna on varmaan yleisin valinta, ja useimmiten se sangen luonteva onkin. Kysymyksessä on tällöin nimen kirjoittaminen kuvakirjoituksella vaakunakilvelle. Kettusilla esimerkiksi on kettu, Pyhälällä risti, Luumukuistilla, jonka entinen nimi on Blomquist, on kukkiva oksa, vieläpä Lokkarisella lokki, vaikka nimi tulee ruotsinkielen sanasta clockare. Heraldiikassa näet riittää tunnuksen ja aiheen pelkkä äänteellinen yhdenmukaisuus. Etymologista pitävyyttä ei vaadita. Tosin on tietysti parempi, jos voidaan turvautua nimen etymologisesti pätevään johtoon. Puhuvaa vaakunaa suunniteltaessa ei liioin ole tarpeen kirjoittaa koko nimeä. Jos nimessä on helposti kuvattava ja hankalasti kuvattava osa, on täysin heraldiikan mukaista ottaa vain nimen helposti kuvattava osa tunnukseksi. Muut alussa luetellut aihepiirit edellyttävät tietysti nekin, että tapaus tai seikka voidaan kuvata hyväksyttävällä heraldisella tunnuksella tai tavalla. Ammateilla on vanhastaan monenlaisia tunnuksia ja luonteenomaisia työkaluja, historialliseen tapaukseen ehkä liittyy tunnukseksi sopivia esineitä tai luontokappaleita jne. Erityisesti on kuitenkin huomautettava, että heraldiikka ei hyväksy tunnukseksi tiettyä nimenomaista esinettä, rakennusta, paikkaa tai muuta seikkaa, jolla on niin sanotusti ”erisnimi” ja jonka siis pitäisi olla kilvelläkin juuri omanäköisensä. Heraldiikka vaatii aina yleistunnuksen. Siten esimerkiksi suvun kantaisän rakentama silta tai kantatilan erikoisrakenteinen ruokakello eivät sovi tunnuksiksi. On käytettävä yleensä vain siltaa tai perusmuotoista kelloa. Vaakunan ns. perusteluissa sitten kyllä voi kertoa minkä vuoksi tämä tai tuo tunnus on valittu. Mikään ei kuitenkaan estä valitsemasta vaakunakuviokseen jotakin heraldista tunnusta pelkästään siksi, että se miellyttää ja että näin syntyy heraldisesti komea vaakuna. Kovin yleistä tällaisen aiheen valinta ei tosin ole, sillä ymmärrettävästi sukuun konkreettisesti kytkeytyvän seikan kuvaaminen on mieluisampaa. Mitä hyvänsä heraldista tunnusta suunniteltaessa on hyvä muistaa, että yksittäiset tunnuskuviot ovat yhteistä omaisuutta ja että vaakunassa yksityisen omistuksen kohteena on vain sommittelukokonaisuus, jonka muodostavat vaakunaselityksen mukaiset kilpi ja tunnukset väreineen. Täten esimerkiksi kunnanvaakunasta kunnalla on määräysvaltaa, joka koskee vaakunakokonaisuutta ja sen käyttöä, mutta ei kilvellä olevia tunnuskuvia ja niiden erillistä käyttöä. Tällä seikalla on merkitystä erityisesti silloin, kun yhteisöjen tunnuksiin, lippuihin, pöytästandaareihin tms. halutaan kotikuntiin viittaava elementti. Koko vaakunan käyttö tähän tarkoitukseen edellyttää lupaa, irrallisen tunnuskuvion ei. Suomessa on jonkin verran myös ns. lopetettujen kuntien vaakunoita. Ne on sisäasiainministeriö aikoinaan vahvistanut eikä vaakunaa vahvisteta määräajaksi. Ne voidaan epäilemättä ottaa jonkin hallintoalueen tunnukseksi uudelleenkin, mutta niin kauan kun näin ei ole tehty, niitä on pidettävä samalla tavoin isännättöminä kuin historiallisia maakuntavaakunoitamme. Siten ne ovat kohtalaisen vapaasti käytettävissä hyväksyttäviin heraldisiin tarkoituksiin.
	2 Aiheen muuntaminen heraldiseksi tunnukseksi Aihe on toteutettava heraldisin keinoin, ja ellei se siihen luonnu, se ei aiheeksi sovi. Tässä vaiheessa astuvat näyttämölle heraldiikan säännöt ja heraldinen käytäntö. Säännöistä ehkä tärkeimmät ovat värisäännöt. Käytettävissä on vain kuusi ns. tinktuuria eli kaksi metallia ja neljä väriä. Metallit ovat kulta ja hopea, värit punainen, sininen, musta ja vihreä. Säännöt kieltävät sijoittamasta näitä vaakunaan siten, että väri tulisi värin tai metalli metallin päälle. Edes rajakkain ne eivät saa olla, jos yhteinen raja on pitkähkö. Hyvässä vaakunassa on mielellään vain kaksi tinktuuria, joista toinen on aina metallia. Kolmaskin käy päinsä, jos siihen on hyvä syy, mutta nelivärinen vaakuna on miltei aina huonoa heraldiikkaa. Heraldisten tunnusten luetteleminen on tässä yhteydessä mahdotonta. Yleisesti ottaen tunnuskuvioksi sopii lähes mikä tahansa, kunhan se on tyyliteltävissä selkeästi tunnettavaksi turvautumatta perspektiiviin, varjostukseen tai voimakkaisiin ääriviivoihin. Vaakuna perustuu tunnuksen selväpiirteisyyteen ja sallittujen värien kontrastivaikutukseen. Erityisesti sopii tähdentää, että tunnuksen arkinäköisyys ei ole tärkeää, mutta luonteenomaisuus on. Tässäkin hyvä karikatyyri on parempi kuin valokuva. Heraldiikalle on tyypillistä myös se, että annetaan mutkikkaan tunnuksen jonkin osasen edustaa vaakunassa koko tunnusta, esimerkiksi pelkän pyörän vaunuja tai hevosenkengän hevosta. Painotettakoon, ettei hyvässä heraldisessa tunnuksessa ole muutakaan pienipiirteistä ripellystä. Arkielämän helposti tunnettavien esineiden lisäksi heraldiikka käyttää tunnuksina myös sellaisia yhteisesti hyväksyttyjä, mutta varsin käsitteellisiä kuvioita kuin ns. airutkuvioita, jotka täytyy oppimalla oppia. Tämän vastapainoksi niillä sitten voi kuvata hyvin monenlaisia seikkoja. Samaan tunnusryhmään kuuluvat tavallaan myös kilven monenlaiset jaot. Niitä käytettäessä on varottava, ettei vaakunasta tule ns. yhdistelmävaakunaa muistuttavaa, toisin sanoen ikäänkuin kahdesta eri vaakunasta yhdistettyä. Tällaiset eivät sovi perusvaakunoiksi. Erityisen varottava on halkaistu kilpi. Muuan tunnuskuvioiden laji ovat korot eli geometriset tai kasviaiheiset viivat, joita käytetään airutkuvioiden rajaviivoina tai joilla kilven jaot toteutetaan. Koron tunnussisältö syntyy sen nimen tai muodon perusteella. Esimerkiksi sopii vedestä kertova aaltokoro – jota Suomessa on suuri houkutus käyttää liikaa. Yleissäännöksi koroista sopii: ei kahta erilaista koroa samaan vaakunaan. Kirjaimia, numeroita ja puumerkkejä tunnuksiksi ei hyväksytä, ei liioin mutkikkaita tai muuten kovin outoja kuvioita joiden sanallinen kuvaus on teennäistä tai mahdotonta. Ei liioin ole suotavaa rakennella airutkuvioiden avulla kirjainten korvikkeita, käyttää esimerkiksi kumoon käännettyä polviortta V-kirjaimena. Se on sääntöjen kiertämistä ja johtaa sitä paitsi yksitoikkoisiin, hengettömiin vaakunoihin. Eräät muutkin sidonnaisuudet on hyvä pitää mielessä. Vaikka heraldinen tunnus on tyyliteltävissä varsin vapaasti, ei vaakunaa ole suunniteltava sen varaan, että idea toteutuu vain tiettyä tyylittelyä käyttämällä. Suunnittelija ei liioin voi poiketa vakiintuneesta heraldisesta kuvastosta esimerkiksi antamalla jo käytössä olevan nimen kokonaan uudenlaiselle kuviolle tai ristimällä vanhan kuvion uudelleen.
	3 Tunnusten sijoittaminen kilvelle Lopullisesti vaakunasuunnitelma valmistuu, kun tunnus tai tunnukset sijoitetaan kilvelle ja valitaan värit. Hyvä heraldinen tapa edellyttää, että tunnus täyttää kilven ja tekee sen tasapuolisesti, niin että tunnuksen ympärille ei jää turhaan tyhjiä tiloja. – Joskus tällaisiin tiloihin sijoitetaan pelkästään täytteeksi ylimääräisiä pikkutunnuksia. Monien eri laatuisten ja eri asioita kuvaavien tunnusten sullomista kilvelle ei pidetä suotavana, ei liioin sitä, että samaa asiaa jankutetaan kuvaamalla se usealla erilaisella tunnuksella – paitsi jos sommitelma täten merkittävästi paranee. Sen sijaan yksi tunnus voi kuvata useampaa kuin vain yhtä asiaa. Samoin yhtä ja samaa tunnusta voi kilvellä olla monta sommitelman niin vaatiessa. Vaakuna on sommittelukokonaisuus, ei mikään erilaisten tunnusten mikä tahansa kokoelma. Siten on paikallaan käyttää varoen yhtaikaisesti kahta eri airutkuviotakin, etenkin jos ne yhdessä muodostavat hämäävän kokonaisuuden. Käyköön esimerkistä tyviön ja pielen yht’aikainen sijoittaminen kilvelle. Vaakunaksi riittää pelkkä kilpi tunnuksineen. Täydelliseen vaakunaan kuuluvat lisäksi kypärä peitteineen ja kypäränkoriste. Näihin ei tässä yhteydessä puututa lukuun ottamatta pientä varoitusta. Kypäränkoristeeksi ei pidä sijoittaa suurta määrää kokonaan uutta tunnusmerkistöä eikä sellaisia, jotka kypärän laella eivät tosi paikan tullen pysyisi. Vanha tapa nostaa kypäränkoristeeksi kilvellä oleva tunnus muodossa tai toisessa on sangen käyttökelpoinen. Todettakoon vielä, että porvarisvaakunassa ei käytetä muuta kuin ns. suljettua eli pistokypärää eikä liioin kilven ulkopuolella minkäänlaista kruunua. Perimmältään edellä käsitellyt suositukset yhdessä värisääntöjen kanssa tähtäävät siihen, että vaakunasta tulee selvästi erottuva ja helposti tunnettava. Eri asia sitten on, että loppusilaus, paraatikuntoon saattaminen ehkä vaatii ammattitaitoisen heraldisen taiteilijan apua. Olisihan sommitelman oltava myös taiteelliselta kannalta ehyt ja teknilliseltä toteutukseltaan kaunis sekä vaakunan eri osien, sellaisten kuin kilven, kypärän ja koristeiden keskinäisiltä suhteiltaan tasapainossa.
	4 Vaakunaselitys Vaakunasta on tehtävä myös sanallinen kuvaus eli vaakunaselitys. Sen on oltava niin selkeä ja täsmällinen, että heraldiikan säännöt hallitseva voi pelkästään sen turvin piirtää kysymyksessä olevan vaakunan kuvan täysin oikein. Vaakunaselityksessä edellytetään tämän vuoksi käytettävän sovittuja heraldisia oppisanoja, sanontoja ja kuvailujärjestystä. Se vaatii jonkin verran harjoittelua ja tarkkuutta. Kiinnostuneet voivat hankkia Suomen Heraldisen Seuran kustantaman vaakunan selitysoppaan tai pyytää muutoin apua selityksen laadintaan, mutta laatimatta sitä ei sovi jättää
	5 Vaakunasta lipuksi Muunnettaessa vaakuna lipuksi, kieppuvaksi eli isännänviiriksi tahi pöytästandaariksi on niiden kangas tunnuskuvioiden kannalta samassa asemassa kuin vaakunan kilpi. Lipun tangonpuoleinen sivu vastaa kilven heraldisesti oikeaa ja liehuva sivu vasenta reunaa. Pöytästandaarissa ja kieppuvassa viirissä pitkät sivut vastaavat vaakunan reunoja. Molemmathan riippuvat pystysuoraan poikkitangosta, olkoonkin että tuulessa kieppuva viiri käyttäytyy lipun tavoin. Lipun kääntöpuolella tunnuskuvio muuttuu aina peilikuvakseen. Samoin se tekee myös kieppuvassa viirissä, jos viiri on valmistettu painamalla niin, että värit läpäisevät kankaan. Muissa tapauksissa viirin kumpikin puoli on itsenäinen, jolloin ne eivät ole toistensa peilikuvia. Pöytästandaarissa tunnuskuvio on vain toisella puolella. Värit ovat muutoin samat kuin vaakunassa, paitsi että kultaa vastaa keltainen ja hopeaa valkoinen. Hopean korvaaminen harmaalla ei ole suositeltavaa. Tunnusten tyylittelyyn puututaan vain toteamalla, että siirrettäessä tunnus uuteen tilaan se lähes väistämättä on mukautettava siihen myös esitystyylinsä osalta. Ennen muuta sen on erotuttava vieläkin selvemmin kuin vaakunakilveltä, koska kysymyksessä on liehuva ja taipuileva vaate. Tästä syystä on usein perusteltua yksinkertaistaa tunnuskuviota esimerkiksi vähentämällä saatteita tai karsimalla pikkupiirteitä etenkin, jos saatteet ovat selviä täytekuvioita ja pikkupiirteet lähinnä piirrostyylin tuotetta. Sukuvaakunan kilpeä enempää kuin kypärää tai kypäränkoristetta, saati tunnuslausetta ei missään nimessä sijoiteta lippuihin, viireihin tai standaareihin. Lippusuunnitteluun ja lippuseremonioihin opastava teos on mainittu Heraldiikan oppaan kirjallisuusluettelossa. (Heraldiikan opas, 1998)

VAAKUNAN SUUNNITTELUOHJEITA